It's the final countdown...

Neljä viimeistä viikkoa lähti odotuksesta käyntiin Karnevaalien vauhdittamana.....

Italiassa on viime viikon ajan ollut karnevaalien humua ja juhlaa. Pieniä prinsessoja, perhosia, zorroja on tullut vastaan milloin kauppakeskuksissa, milloin kaduilla. Isommat lapset näyttävät jo nauttivan pukeutumisesta, mutta nämä pienimmät näyttävät lähinnä kiukkuisilta siivet selässään, kun mammat koittavat saada heitä kauppakeskuksessa valokuvaajan linssin eteen. Pieni perhonen ei millään haluaisi istua penkillä ja hymyillä. Äidit tsemppaa vieressä, että voi kun sinä olet kaunis, sei bellissima. Pieni perhonen istuu huuli mutrulla ja voinen kuvitella hänen nauravan 18-vuoden päästä tälle kuvalle. Äiti mitä menit minulle tekemään!!

Viimeinen kuukausi odotustakin lähti kuin varkain käytiin. Nyt jo? Apua, hui! Pitäisikö minun nyt juosta pää kolmantena jalkana to-do-listan kanssa ja stressaantua kaiken maailman tekemättömistä asioista?

Jos se yleensä on ollut tapani, täytyy sanoa, että raskaus on tehnyt minusta rauhallisemman, seesteisemmän ja vähemmän Friendsien Monican. Joskus raskaushormonit voivat siis näemmä toimia myös toisinpäin, niinkuin korjaavaan suuntaan, etenkin jos luonto on antanut syntymässä lahjaksi hieman hysteerisen luonteen.

Raskaus rauhoittaa.... melkein kävisi sloganiksi t- paitaani.

Siippani on huomannut saman. Yksi päivä, taisi olla St Valentinon lähipäiviä, liekö ollut romanttisella tuulella hänkin, kun tokaisi, että "Rakkaani, olet jotenkin viime kuukausina ollut vähemmän räjähdysaltis ja sinusta huokuu semmoinen ennaltanäkemätön rauha".

Raskaushormonien sokaisemana tyydyin hymyilemään ja hihkumaan, että ihanaa, minä siis mielestäsi hehkun. Ilman näitä hormooneja olisin siis perusluonteeni mukaisesti kysynyt, että "mitä, olenko minä mielestäsi räjähdysaltis, täh? Miten niin rauhallinen, eli olenko nykyisin tylsä?" . Raskaus näemmä estää myös typeriä riitoja syntymästä. Raskaus 1-0.

En voi sanoa olevani kyllästynyt raskaana olemiseen, olen nauttinut tästä olotilasta 110%:sti, ja olen voinut erinomaisesti koko raskauden ajan. Toki alkuun kuului pienet öklötysolot, 24/7 krapulantunne,jolloin lounaani koostui nektariineista ja luumuista. Sekä yltiömäinen väsymys, joka kaatoi tämän maman sänkyyn heti töiden jälkeen. Mutta noiden alkuviikkojen jälkeen, minusta on ollut ihanaa olla raskaana. Sanokaa hulluksi tai nostelkaa kulmianne, mutta tähän mennessä tämä on ollut ihana kokemus.

Toisaalta emme malta odottaa näkevämme uusinta tulokasta. Keneltä hän on perinyt mitäkin, miltä hän näyttää. Uteliaisuus alkaa käydä sietämättömäksi. Tietysti tärkeintä on, että kaikki on uudella suvunjäsenellä hyvin ja hän on terve.Sairaalalaukkukin on pakattu valmiiksi, mikäli mamalle tulee äkkilähtö.

Siamo pronti, olemme valmiita, ainakin noin niinkuin varusteellisesti, henkinen valmius luultavasti kasvanee vauvan kanssa käytännössä.

Kunhan vauveli on valmis, siitä ilmoittakoot. Voimme sitten ihmetellä kaikki puolin ja toisin toisiamme....

Outoja Unia Mammalandiasta

Sweet dreams are made of this...

Saan viikottain sähköpostiini viikkokirjeen amerikkalaiselta websiteltä, joka käsittelee kaikenlaista maan ja taivaan väliltä raskaudesta, vauvoista, synnytyksestä etc. Toissa viikolla lueskelin artikkelia raskaana olevien naisten kummallisista unista ja jopa painajaisista, joissa nämä alitajuntaisesti käsittelevät joitakin pelkojaan tai tuntemuksiaan ja purkavat niitä unimaailmassa.


Vähän rennosti naureskellen mietin, että vain heikkohermoiset näkevät painajaisia ja outoja unia. Mitä minä nyt muka pelkäisin? Kaikki on kohdallaan, tutto a posto.
No senkun pääsin sanomasta, on päässäni alkanut öisin pyöriä mitä ihmeellisimpä filmejä. Welcome to the movies, missä ei ole päätä eikä häntää, ei logiikkaa eikä ymmärrystä.

Parina yönä olen yrittänyt tuhota pienen harmaan hiiren talossani. Kyllä, luitte ihan oikein, semmoisen pienen viattoman topoliinon, sellaista minä olen unissani koittanut mandariinein (?) tuhota. Samoin toinen yö näin, että mieheni toi minun pääni päälle harmaan pienen hiiren ja minä kiljuin, että vie se pois!!

Tästä kiinnostuneena menin heti aamulla Googlettamaan unien tulkintaa ja harmaita hiiriä.
Yksi järkeenkäypä selitys kyllä istui kuin nenä päähän. Nimittäin se, että olen välillä kokenut vajavaisuutta ja ujoutta italian kielen kanssa. Olen kokenut olevani ujo piimä nurkassa toisia pälyillen, enhän minä nyt suutani kovin usein voi avata, sitähän voi tehdä vaikka virheen, herregud!

Joten se selittyisi aika loogisesti tällä:

Mouse
To see a mouse in your dream, indicates fear, meekness, insignificance and a lack of assertiveness. You are experiencing feelings of inadequacy and fears that you are not measuring up. The dream may also be telling you that you are spending too much time hiding in the shadows.


Toisena yönä näin sitten ihan vauvaan liittyvän unen. Olin nimittäin neuvolassa ja kätilötäti siellä kysyi, että koskas tämä lapsi on viimeksi ruokittu. Minä siihen vastasin silmät lautasenkokoisena, että "Ei minulle kukaan ole kertonut, että lapsia pitää syöttää!! En minä ole häntä ruokkinut synnytyksen jälkeen lainkaan!!".

Onkohan nämä niitä "Pärjäänkö minä varmasti äitinä"-unia :

If you dream that a baby is neglected, then it suggests that you are not paying enough attention to yourself. You are not utilizing your full potential. Alternatively, this dream could represent your fears about your own children and your ability to protect and to provide for them.


Perun siis puheeni, että vain heikkohermoiset näkevät raskaana (tai muutenkin) outoja unia. Toisaalta meidän alitajuntammehan on melkoinen koneisto, joka työstää meidän ajatusmaailmaamme ja tunne-elämäämme silloin, kun emme itse ole tästä tietoisia.

Näin kuviin ja tunnelmiin Mammalandiasta.
Päiväunet ovat sentään vain ruuansulatusta varten, ei unien näkemistä. Silloin saavat pienet harmaat topolinot olla rauhassa...

Sunnuntai-lounas perheen kanssa

Italialaisittain sunnuntai-lounas perheen kanssa

Pienisyömäisen ihmisen iso urhea urakka

Kuten varmaan moni tietääkin, että italialaiset rakastavat ruokaa. He rakastavat myös sitä aikaa, mikä ruokailuun käytetään. Etenkin sunnuntaisin, sillä mihinpä sitä pyhänä on kiire.

Paitsi sillä poloisella mammalla,joka kokkaa sitä kolmen lajin lounasta.


Meidän anoppi aloittaa kokkaamisen heti aamusta hörpättyään espressot, ragutahan pitää keitellä useampi tunti, että maut tulevat esille. Siinä sivussa hän valmistaa sitten muut pöydän antimet ja sitä sivusta seuranneena olen todennut, että omat Irlannin aikaiset sunnuntaini olivat laiskottelun huippuja häneen verrattuna. Siinä missä minä lampsin aamutakki päällä keittiöön
keittämään teetä tai kahvia ja pistämään parit leivät paahtimeen, anoppini on varmaan loihtinut jo keittiöönsä ihanaisia tuoksuja.

Tosin eihän tässä mistään kokkisodasta kyse olekaan, anoppini on kasvanut tähän rooliinsa ja pitää siitä, että hänen keittiössään hänellä riittää kiirettä. Toki auttaa aina saa, ja tätä varten ovat miniät ;)


Tänään lupasin valmistaa sitten jälkiruuan, qualcosa di dolce.... tämä sananparsi saa hymyn nousemaan anoppini kasvoille ja silmät tuikkimaan. Jotain makeaa. (allekirjoittanutkin myöntää, että on hieman perso makealle myös...). Pyöräytin siinä anopin keittössä omenapiirakan voitaikinaan, ranskankielinen nimi taitaa olla Tarte Tatin tai jotain sinnepäin.

Ja vielä kehtaavat tuolla sairaalassa kysellä, että eikö Signora pidä makeasta tai suklaasta. Kätilötäti katseli siis veriarvojani ja sanoi, että sokeriarvot voisivat olla vähän korkeammat ja voisin muutenkin syödä enemmän. Naurunpyrähdyksen aiheutti sekä minulle että siipalleni
tuo suoraan osoitettu kysymys: "Ma Signora, ettekö te pidä makeasta?" If you only knew...


Sunnuntailounas kestää ainakin sen pari tuntia ja sen aikana ollaan parannettu maailmaa ainakin kahdesti. Tunnustaudun pienisyömäiseksi ihmiseksi, en minkään painovartijoiden tai kaloripelon takia, vaan ihan silkasta omasta rakenteestani sekä tottumuksistani. Olen aina syönyt pieniä annoksia, enkä ole ollenkaan oikea ihminen menemään niihin paikkoihin syömään, jossa "Saat syödä 10 eurolla niin paljon kuin haluat". Hyvä,että saan sen 10 euroa rahojeni vastineeksi. Siksipä olenkin joutunut opettelemaan näinä sunnuntailounaina ylittämään itseni ja kykyni. Pieniä annoksia vieläkin menee, mutta olen oppinut jo pääsemään sinne jälkkäriin asti ilman tukahtumisen tunnetta.

Ja niille tiedoksi, jotka eivät tunne italialaista ruokakultuuria, että täällä primi piatti eli ensimmäinen lautanen on harvemmin mikään kevyt keitto tai salaatti, vaan pastaa tai jopa
lasagnea. Seuraava lautanen onkin sitten yleensä joko lihaa tai kalaa sekä siinä sivussa erilaisia vihanneksia mitä erilaisimmissa muodoissa. Kuten Karkin blogissa kommentoin, olen oppinut olemaan kysymättä lihan alkuperää tai mitä lihaa lautasellani mahtaakaan tällä kertaa olla. Tieto lisää tuskaa, joten oman ruokahaluni pelastaen ja pitäen, olen syönyt mukisematta anopin tuotokset.


Si chiama domenica, se on se sunnuntai!