Sunnuntai-lounas perheen kanssa

Italialaisittain sunnuntai-lounas perheen kanssa

Pienisyömäisen ihmisen iso urhea urakka

Kuten varmaan moni tietääkin, että italialaiset rakastavat ruokaa. He rakastavat myös sitä aikaa, mikä ruokailuun käytetään. Etenkin sunnuntaisin, sillä mihinpä sitä pyhänä on kiire.

Paitsi sillä poloisella mammalla,joka kokkaa sitä kolmen lajin lounasta.


Meidän anoppi aloittaa kokkaamisen heti aamusta hörpättyään espressot, ragutahan pitää keitellä useampi tunti, että maut tulevat esille. Siinä sivussa hän valmistaa sitten muut pöydän antimet ja sitä sivusta seuranneena olen todennut, että omat Irlannin aikaiset sunnuntaini olivat laiskottelun huippuja häneen verrattuna. Siinä missä minä lampsin aamutakki päällä keittiöön
keittämään teetä tai kahvia ja pistämään parit leivät paahtimeen, anoppini on varmaan loihtinut jo keittiöönsä ihanaisia tuoksuja.

Tosin eihän tässä mistään kokkisodasta kyse olekaan, anoppini on kasvanut tähän rooliinsa ja pitää siitä, että hänen keittiössään hänellä riittää kiirettä. Toki auttaa aina saa, ja tätä varten ovat miniät ;)


Tänään lupasin valmistaa sitten jälkiruuan, qualcosa di dolce.... tämä sananparsi saa hymyn nousemaan anoppini kasvoille ja silmät tuikkimaan. Jotain makeaa. (allekirjoittanutkin myöntää, että on hieman perso makealle myös...). Pyöräytin siinä anopin keittössä omenapiirakan voitaikinaan, ranskankielinen nimi taitaa olla Tarte Tatin tai jotain sinnepäin.

Ja vielä kehtaavat tuolla sairaalassa kysellä, että eikö Signora pidä makeasta tai suklaasta. Kätilötäti katseli siis veriarvojani ja sanoi, että sokeriarvot voisivat olla vähän korkeammat ja voisin muutenkin syödä enemmän. Naurunpyrähdyksen aiheutti sekä minulle että siipalleni
tuo suoraan osoitettu kysymys: "Ma Signora, ettekö te pidä makeasta?" If you only knew...


Sunnuntailounas kestää ainakin sen pari tuntia ja sen aikana ollaan parannettu maailmaa ainakin kahdesti. Tunnustaudun pienisyömäiseksi ihmiseksi, en minkään painovartijoiden tai kaloripelon takia, vaan ihan silkasta omasta rakenteestani sekä tottumuksistani. Olen aina syönyt pieniä annoksia, enkä ole ollenkaan oikea ihminen menemään niihin paikkoihin syömään, jossa "Saat syödä 10 eurolla niin paljon kuin haluat". Hyvä,että saan sen 10 euroa rahojeni vastineeksi. Siksipä olenkin joutunut opettelemaan näinä sunnuntailounaina ylittämään itseni ja kykyni. Pieniä annoksia vieläkin menee, mutta olen oppinut jo pääsemään sinne jälkkäriin asti ilman tukahtumisen tunnetta.

Ja niille tiedoksi, jotka eivät tunne italialaista ruokakultuuria, että täällä primi piatti eli ensimmäinen lautanen on harvemmin mikään kevyt keitto tai salaatti, vaan pastaa tai jopa
lasagnea. Seuraava lautanen onkin sitten yleensä joko lihaa tai kalaa sekä siinä sivussa erilaisia vihanneksia mitä erilaisimmissa muodoissa. Kuten Karkin blogissa kommentoin, olen oppinut olemaan kysymättä lihan alkuperää tai mitä lihaa lautasellani mahtaakaan tällä kertaa olla. Tieto lisää tuskaa, joten oman ruokahaluni pelastaen ja pitäen, olen syönyt mukisematta anopin tuotokset.


Si chiama domenica, se on se sunnuntai!