Mista tunnet sa ystavan, onko oikea sulle han...?

Mista tunnet sa ystavan, onko oikea sulle han...?

Jatkaisin lausetta taalla etela-Italiassa asuneena, etta 

" Jos on oikea sulle han, han sulle asiat hoitaa kuntoon, muuten joudut jonoon"

Olen tassa nyt muutaman kuukauden aikana oppinut eraan mahtavan tai harmillisen 

(milta kantilta sita nyt katsookaan... siis onko oikea sulle han)asian, etta on vaarin sanoa, 

ettei systeemi etela-Italiassa toimisi. Kyllahan se toimii, nimittain kaveri-systeemi. 

Tata ei toki voi verrata suomalaiseen systeemiin (niinkuin se meidan ajatuksissamme on) 

ja usein itsekin ennen jaksoin toistella, ettei Italiassa toimi systeemi. 

Se mika toimii on kaveri-systeemi, kaveria ei jateta, kaverille tehdaan palveluksia, 

kaverin takia oiotaan vahan lakia ja pykalia.

Voisi siis kiteytetysti sanoa, etta you can have eeeeeeverything you want, if you know someone.

Puhutaanpa nyt lastenlaakarista ja niiden jonojen ohittamisesta..(kylla, soittakaa poliisille ja 

vaikka pidattakaa minut, mutta mina kaytin tata kaveri-systeemia hyvakseni sumeilematta ja 

ohitin nama "nobodyt" ja sain tyttoni jonojen ohi tarkastukseen.) tai passin teettamisesta 

parin kuukauden ikaiselle tyttarelleni (Kylla, ohittelin jonoja ja paperipinoja tassakin, 

kun sukulaismies tyoskentelee paikallisissa viranomaisissa)....... 

En siis ole yhtaan sen parempi enka puhtoisempi, elan vain systeemin mukaan ja

se toimii.

Jotenkin muistaisin, ettei Suomessa ohitella jonoja, etenkaan virallisissa asioissa, vaan tietyt 

asiat hoituvat tietysssa jarjestyksessa ja sinulle annetaan deadline paivamaara, jolloin homma 

on pulkassa. Taalla se tarkoittaa sita, etta sina odotat, odotat ja odotat ja vasyt odottamaan. 

Soitat muutamia kiukkuisia puheluita, tai kayt mutisemassa tiskilla suoraan henkilon kanssa, 

joka on aivan yhta innokas asiasta kuin sinakin. Lupaavat sinulle kuun taivaalta huomiseksi ja 

suomalaisena sina sita odotat. Ei nay ei kuulu.Revit hiuksia paastasi ja kiukkuat kaikille. 

Mika hemmetin systeemi tama on??? Miten taalla ei toimi mikaan? Argh...

Ja sitten se ihana pelastus saapuu luoksesi, kuin sade kuivalle kasvimaalle. KAVERI!! 

Sukulainen, tuttava tai kissankaima. Kunhan se onjoku, jonka tunnet ja joka tekee sinulle 

palveluksen. Nips ja naps napsauttamalla ovet aukeaa, jonot katoaa ja homma hoituu.

Suomalaisena joudun aina kiitollisuudenvelkaan, silla mita mina kotiaiti voisin tarjota 

vastapalveluksena naista ihanista eduista. Lamminta katta ja kiitoksen? 

Ei, eivat he halua mitaan, me olemme sukulaisia, tuttuja tai kavereita, se on saanto eika 

poikkeus, etta kaveria autetaan. Niin tekevat kaikki.

En siis ole yhtaan sen parempi enka puhtoisempi, elan vain systeemin mukaan ja se toimii. 

Muistakaa pitaa siis kavereista kiinni, eika sukulaisia saa suututtaa ;)

Elamani aitina

Kukaan ei kertonut minulle tai en ainakaan uskonut, etta lapseni synnyttya...

(not to be taken too seriously)

... Minulla ei ole enaa omaa aikaa. 

Juurikaan lainkaan. Luin ja minulle kerrottiin moneltakin eri taholta, etta oma aikani on rajallista. Rajallinen aika on minulle ruhtinaallinen hetki, silloin kun sita on . Joko menen (= juoksemalla juoksen, etten vaan missaa mahdollisuutta) ihanaisen kuumaan suihkuun tai sinne vessaan, joka siis jai aamulla kaymatta. Aamulla minun on ratkottava erinaisia pulmaisia tilanteita, kuten kumpi on tarkeampi aamupala vai vessa, jos tilanne kaantyy niinkin kriittiseksi, etten molempia ehdi tehda.... Mina vanha kunnon organisaattori ja jarjestyksen rakastaja, koetan selvita tilanteista, joissa aikataulut heittaa haranpyllya ja suunnitelmat vedetaan vessanpontosta viemariin, koska tama 4.5kg painoinen pikku neiti niin paattaa.

... Lapsestani tulee minun uusi pomoni (luulen paasseeni pomo-alainen kuviosta eroon jaadessani aitiyslomalle). Meidan neiti on tarpeeksi karsimaton ja tempperamenttinen kaskyttaessaan tata mammaa (lieko kenelta perinyt nama piirteensa!). Tiesin toki jo etukateen, enka siis piirrellyt pinkkeja kuvia lapsenhoidosta, etta elama muuttuu paljon lapsen syntyman jalkeen. En vain osannut olevan sen todellakin sita, etta lapsi pyorittaa koko taloutta ja etta me miehen kanssa koitamme selvita perassa parhaamme mukaan. Nauroimmekin ekan kuukauden jalkeen, etta WE DID IT, selvisimme siita ja tyttaremmekin selvisi. Perheen dynamiikka tosin muuttuu ajan mittaan, kun opimme kaikki toinen toisiltamme asioita.

... Aamutakistani tulee uusin kaytetyin asuni

Joskus pukeudun kello 7, toisinaan kello 12. Who knows huomenna?

...Parjaan 4-5 tunnin yo-uni-patkilla enka ole edes kovin vasynyt (Tiedan, etta minun on oltava onnellinen ja pidettava purut mahassani, silla lapseni nukkuu kuin enkeli oisin... Onhan niitakin aiteja, jotka joutuvat heraamaan tunnin parin valein. Tama mamma saa aina ruhtinaalliset 4-5 tuntia kerrallaan unta!

... Mina jaksan ihmetella hanen pienia kasiaan ja jalkojaan tunnista toiseen, joka paiva. Ihastelen hanen suuria silmiaan, hanen onnellista hymyaan. Tuijotan vain. Sydan rakkaudesta pakahtuen, enka edes saa tarpeekseni. Olinpa kuinka vasynyt, stressaantunut hyvansa, se pieni valloittava hymy ja jokellus pyyhkii kaiken pahan olon pois. Sekunnissa. Paras voide haavoihin,mita olen koskaan kokeillut. Minun tyttareni.

... Miten suurta aidin rakkaus ja huolehtiminen voikaan olla! Miten pienetkin asiat, pienen pienet napyt, pieni nenan niiskutus, mahanpurut saa aidin sydamen pakahtumaan huolehtimisesta ja huolesta. 

Kaikkea tata mina olen jaksanut ihmetella nyt 7 viikkoa. Sen verran aikaa on ehtinyt vierahtaa tyttareni syntymasta. Minusta tuli aiti. Se on upea tunne.

Mistä tietää asuvansa pienessä etelä-italialaisessa kylässä?

Mistä tietää asuvansa pienessä etelä-italialaisessa kylässä?

• Klo 5am kuulen ihmeellisiä ääniä,joita en edes pienessä suomalaisessa kotikaupungissani koskaan kuullut...Tosin nukun jo pelkästään raskauden takia suhteellisen kevyesti ja joka kerta, kun haluan kääntää kylkeä suoritan kuntosalituntia vastaavan urheilullisen suorituksen oikealta vasemmalle. Hiiop! Tämän jälkeen olenkin puoliksi hereillä ja on aika alkaa arvailemaan jostain kaukaa kuuluvaa ihmeellistä koiranko ulinaa, kissan nau´untaa vai kenties suden ulvontaa? Ei rakkaani, sanoo siippani vieressäni, ei se ole kissa, se on kukko. Kello on 5 aamulla. No niinpä tietysti. Päivä ei edes vielä kajasta, mutta kukko pistää jo parastaan. Eikä pistä vain kerran tai pari, tai jospa niitäkin on useampia ja lauleskelevat kylän eri puolilla. Kenties olemme vain akustisesti parhaimmilla (pahimmilla) istumapaikoilla.

• Klo 8.30am Ciccio Frignanese ihastuttaa minua joka aamuisella toitotuksellaan "Mozzarella, mozzarella fresca" tai "Donne,Ciccio Frignanse e tornato: mele, pesce, che cosa volete" Eli meidän kylän Ciccio, joka ajaa pienellä vespallaan, jonka päälle on rakennettu hedelmätori ja mozzarellamyymälä. Ciccio pysähtyy vespallaan juuri meidän ikkunan alle matkallaan ja toivottaa kaikki NAISET tervetulleiksi ostamaan tuoretta mozzarellaa ja hedelmiä. Ei sillä, kyllä minä joudankin jo sängystä nousemaan 8.30 (siis jos yö on ollut suotuisa tälle mamalle), tosin Ciccio ei taida tietää, minkälaisen aikapommin parvekkeen alla kovaäänisestään huutaa. Jos mamalla olisikin ollut levoton yö, Ciccio saattaisi saada vähemmän tuoreita omenoita ja päärynöitä niskaansa. Eräänä aamuna purskahdin oikein nauruun, sillä Ciccio pyyteli, edelleenkin vain naisilta, SOLO DONNE, anteeksi, ettei viime viikolla ollut tuoreiden hedelmien kanssa ajossa. Ciccio oli ollut sairaalassa, hänelle oli tehty tähystys, mutta nyt kaikki on taas kunnossa ja tuoretta hedelmää on jokaisen naisen ikkunan alla tarjolla. Tulkaa ottamaan parasta, Ciccio kihertää kaksimielisesti. Ja kaikki tämä henkilökohtainen ja vähemmän henkilökohtainen selostus tulee Ciccion vespaan rakennetusta kovaäänisestä. Halusitpa tai et. Ja kun puheet on puhuttu, alkaa Modern Talking laulamaan You're my heart, you're my soul....... Voisitteko te herätä väärällä jalalla tämän kaiken jälkeen??
  

• Kun lähden kylänraittia pitkin lähikauppaan, pidän kovasti etelä-italialaisten tavasta tervehtiä kadulla. Etenkin vanhat herrasmiehet ovat oma lajinsa. Mieleen tulee 40-luvun mustavalkoinen Suomi-filmi, kun sedät nostavat hattua ja sieltä tulee Buongiorno Signora kuin apteekin hyllyltä.Tosin kolikon kääntöpuolelta löytyy näitä maahanmuuttajia (en halua alkaa rasistiksi, mutta romanialaiset ja marokkolaiset maahanmuuttajat ovat täällä kyllä suurennuslasin alla muutenkin...), jotka jaksavat toitottaa Bella sitä ja Bellissima tätä, ihan kuin minä nyt mahani kanssa olisin kuuminta hottia sinkkumarkkinoilla. Jos en kantaisi päässäni maalaisjärkeä tai minulla ei olisi itsesuojeluvaistoa, varmaan kysäisisin, että mitähän herra mahtaa Ciao Bellallaan luulla saavuttavansa; haluaako hän vaimon ja lapsen samaan syssyyn? :)
  

• Suomessa toki totuin Prisman tapaisiin kauppoihin ja koin Kauppahallit ja erikoisliikkeet lähinnä eläkeläismummojen paikaksisaada henkilökohtaista palvelua. Kuka nyt jaksaisi jutella erikseen lihakaupan ja juustokaupan myyjän kanssa?? Minä haluan ruokani koriin ja sillä sipuli. Mieli muuttui täällä Italiassa, ehkä myöskin siksi, ettei minulla ole kovaa kiirettä tällä hetkellä minnekään. Toki käymme enimmäkseen tekemässä ruokaostoksiamme isoissa marketeissa, mutta joskus minusta on ihanaa madella tuolla kylän raitilla juustopuodista leipäpuotiin, lihakaupasta vihannes/hedelmäkauppaan ja saada henkilökohtaista palvelua ja maistiaisia....... You caught me!! Maistiaiset ovat se syy!! On hyvä olla ulkomaalainen ja käyttää sitä sumeilematta hyväkseen: "Anteeksi, en tunne tätä juustolajiketta, voisinko maistaa...?"
  

• Liikennevalot, mitkä liikennevalot? Onhan ne tolpat siinä katujen kulmauksessa ja väritkin näyttää vaihtuvan ihan opittuun tapaan,autot eivät vain jostain syystä kulje värien mukana. Ajanhukkaa, sanovat paikalliset. Silloin mennään kun sopiva rako tulee. Muuten alkaa armoton piippaus muilta autoilta, joten kylärauhan ylläpitämiseksi, aja ja anna valojen olla.

Pienen kylän pienestä asunnosta lämpimiä ajatuksia!

It's the final countdown...

Neljä viimeistä viikkoa lähti odotuksesta käyntiin Karnevaalien vauhdittamana.....

Italiassa on viime viikon ajan ollut karnevaalien humua ja juhlaa. Pieniä prinsessoja, perhosia, zorroja on tullut vastaan milloin kauppakeskuksissa, milloin kaduilla. Isommat lapset näyttävät jo nauttivan pukeutumisesta, mutta nämä pienimmät näyttävät lähinnä kiukkuisilta siivet selässään, kun mammat koittavat saada heitä kauppakeskuksessa valokuvaajan linssin eteen. Pieni perhonen ei millään haluaisi istua penkillä ja hymyillä. Äidit tsemppaa vieressä, että voi kun sinä olet kaunis, sei bellissima. Pieni perhonen istuu huuli mutrulla ja voinen kuvitella hänen nauravan 18-vuoden päästä tälle kuvalle. Äiti mitä menit minulle tekemään!!

Viimeinen kuukausi odotustakin lähti kuin varkain käytiin. Nyt jo? Apua, hui! Pitäisikö minun nyt juosta pää kolmantena jalkana to-do-listan kanssa ja stressaantua kaiken maailman tekemättömistä asioista?

Jos se yleensä on ollut tapani, täytyy sanoa, että raskaus on tehnyt minusta rauhallisemman, seesteisemmän ja vähemmän Friendsien Monican. Joskus raskaushormonit voivat siis näemmä toimia myös toisinpäin, niinkuin korjaavaan suuntaan, etenkin jos luonto on antanut syntymässä lahjaksi hieman hysteerisen luonteen.

Raskaus rauhoittaa.... melkein kävisi sloganiksi t- paitaani.

Siippani on huomannut saman. Yksi päivä, taisi olla St Valentinon lähipäiviä, liekö ollut romanttisella tuulella hänkin, kun tokaisi, että "Rakkaani, olet jotenkin viime kuukausina ollut vähemmän räjähdysaltis ja sinusta huokuu semmoinen ennaltanäkemätön rauha".

Raskaushormonien sokaisemana tyydyin hymyilemään ja hihkumaan, että ihanaa, minä siis mielestäsi hehkun. Ilman näitä hormooneja olisin siis perusluonteeni mukaisesti kysynyt, että "mitä, olenko minä mielestäsi räjähdysaltis, täh? Miten niin rauhallinen, eli olenko nykyisin tylsä?" . Raskaus näemmä estää myös typeriä riitoja syntymästä. Raskaus 1-0.

En voi sanoa olevani kyllästynyt raskaana olemiseen, olen nauttinut tästä olotilasta 110%:sti, ja olen voinut erinomaisesti koko raskauden ajan. Toki alkuun kuului pienet öklötysolot, 24/7 krapulantunne,jolloin lounaani koostui nektariineista ja luumuista. Sekä yltiömäinen väsymys, joka kaatoi tämän maman sänkyyn heti töiden jälkeen. Mutta noiden alkuviikkojen jälkeen, minusta on ollut ihanaa olla raskaana. Sanokaa hulluksi tai nostelkaa kulmianne, mutta tähän mennessä tämä on ollut ihana kokemus.

Toisaalta emme malta odottaa näkevämme uusinta tulokasta. Keneltä hän on perinyt mitäkin, miltä hän näyttää. Uteliaisuus alkaa käydä sietämättömäksi. Tietysti tärkeintä on, että kaikki on uudella suvunjäsenellä hyvin ja hän on terve.Sairaalalaukkukin on pakattu valmiiksi, mikäli mamalle tulee äkkilähtö.

Siamo pronti, olemme valmiita, ainakin noin niinkuin varusteellisesti, henkinen valmius luultavasti kasvanee vauvan kanssa käytännössä.

Kunhan vauveli on valmis, siitä ilmoittakoot. Voimme sitten ihmetellä kaikki puolin ja toisin toisiamme....

Outoja Unia Mammalandiasta

Sweet dreams are made of this...

Saan viikottain sähköpostiini viikkokirjeen amerikkalaiselta websiteltä, joka käsittelee kaikenlaista maan ja taivaan väliltä raskaudesta, vauvoista, synnytyksestä etc. Toissa viikolla lueskelin artikkelia raskaana olevien naisten kummallisista unista ja jopa painajaisista, joissa nämä alitajuntaisesti käsittelevät joitakin pelkojaan tai tuntemuksiaan ja purkavat niitä unimaailmassa.


Vähän rennosti naureskellen mietin, että vain heikkohermoiset näkevät painajaisia ja outoja unia. Mitä minä nyt muka pelkäisin? Kaikki on kohdallaan, tutto a posto.
No senkun pääsin sanomasta, on päässäni alkanut öisin pyöriä mitä ihmeellisimpä filmejä. Welcome to the movies, missä ei ole päätä eikä häntää, ei logiikkaa eikä ymmärrystä.

Parina yönä olen yrittänyt tuhota pienen harmaan hiiren talossani. Kyllä, luitte ihan oikein, semmoisen pienen viattoman topoliinon, sellaista minä olen unissani koittanut mandariinein (?) tuhota. Samoin toinen yö näin, että mieheni toi minun pääni päälle harmaan pienen hiiren ja minä kiljuin, että vie se pois!!

Tästä kiinnostuneena menin heti aamulla Googlettamaan unien tulkintaa ja harmaita hiiriä.
Yksi järkeenkäypä selitys kyllä istui kuin nenä päähän. Nimittäin se, että olen välillä kokenut vajavaisuutta ja ujoutta italian kielen kanssa. Olen kokenut olevani ujo piimä nurkassa toisia pälyillen, enhän minä nyt suutani kovin usein voi avata, sitähän voi tehdä vaikka virheen, herregud!

Joten se selittyisi aika loogisesti tällä:

Mouse
To see a mouse in your dream, indicates fear, meekness, insignificance and a lack of assertiveness. You are experiencing feelings of inadequacy and fears that you are not measuring up. The dream may also be telling you that you are spending too much time hiding in the shadows.


Toisena yönä näin sitten ihan vauvaan liittyvän unen. Olin nimittäin neuvolassa ja kätilötäti siellä kysyi, että koskas tämä lapsi on viimeksi ruokittu. Minä siihen vastasin silmät lautasenkokoisena, että "Ei minulle kukaan ole kertonut, että lapsia pitää syöttää!! En minä ole häntä ruokkinut synnytyksen jälkeen lainkaan!!".

Onkohan nämä niitä "Pärjäänkö minä varmasti äitinä"-unia :

If you dream that a baby is neglected, then it suggests that you are not paying enough attention to yourself. You are not utilizing your full potential. Alternatively, this dream could represent your fears about your own children and your ability to protect and to provide for them.


Perun siis puheeni, että vain heikkohermoiset näkevät raskaana (tai muutenkin) outoja unia. Toisaalta meidän alitajuntammehan on melkoinen koneisto, joka työstää meidän ajatusmaailmaamme ja tunne-elämäämme silloin, kun emme itse ole tästä tietoisia.

Näin kuviin ja tunnelmiin Mammalandiasta.
Päiväunet ovat sentään vain ruuansulatusta varten, ei unien näkemistä. Silloin saavat pienet harmaat topolinot olla rauhassa...

Sunnuntai-lounas perheen kanssa

Italialaisittain sunnuntai-lounas perheen kanssa

Pienisyömäisen ihmisen iso urhea urakka

Kuten varmaan moni tietääkin, että italialaiset rakastavat ruokaa. He rakastavat myös sitä aikaa, mikä ruokailuun käytetään. Etenkin sunnuntaisin, sillä mihinpä sitä pyhänä on kiire.

Paitsi sillä poloisella mammalla,joka kokkaa sitä kolmen lajin lounasta.


Meidän anoppi aloittaa kokkaamisen heti aamusta hörpättyään espressot, ragutahan pitää keitellä useampi tunti, että maut tulevat esille. Siinä sivussa hän valmistaa sitten muut pöydän antimet ja sitä sivusta seuranneena olen todennut, että omat Irlannin aikaiset sunnuntaini olivat laiskottelun huippuja häneen verrattuna. Siinä missä minä lampsin aamutakki päällä keittiöön
keittämään teetä tai kahvia ja pistämään parit leivät paahtimeen, anoppini on varmaan loihtinut jo keittiöönsä ihanaisia tuoksuja.

Tosin eihän tässä mistään kokkisodasta kyse olekaan, anoppini on kasvanut tähän rooliinsa ja pitää siitä, että hänen keittiössään hänellä riittää kiirettä. Toki auttaa aina saa, ja tätä varten ovat miniät ;)


Tänään lupasin valmistaa sitten jälkiruuan, qualcosa di dolce.... tämä sananparsi saa hymyn nousemaan anoppini kasvoille ja silmät tuikkimaan. Jotain makeaa. (allekirjoittanutkin myöntää, että on hieman perso makealle myös...). Pyöräytin siinä anopin keittössä omenapiirakan voitaikinaan, ranskankielinen nimi taitaa olla Tarte Tatin tai jotain sinnepäin.

Ja vielä kehtaavat tuolla sairaalassa kysellä, että eikö Signora pidä makeasta tai suklaasta. Kätilötäti katseli siis veriarvojani ja sanoi, että sokeriarvot voisivat olla vähän korkeammat ja voisin muutenkin syödä enemmän. Naurunpyrähdyksen aiheutti sekä minulle että siipalleni
tuo suoraan osoitettu kysymys: "Ma Signora, ettekö te pidä makeasta?" If you only knew...


Sunnuntailounas kestää ainakin sen pari tuntia ja sen aikana ollaan parannettu maailmaa ainakin kahdesti. Tunnustaudun pienisyömäiseksi ihmiseksi, en minkään painovartijoiden tai kaloripelon takia, vaan ihan silkasta omasta rakenteestani sekä tottumuksistani. Olen aina syönyt pieniä annoksia, enkä ole ollenkaan oikea ihminen menemään niihin paikkoihin syömään, jossa "Saat syödä 10 eurolla niin paljon kuin haluat". Hyvä,että saan sen 10 euroa rahojeni vastineeksi. Siksipä olenkin joutunut opettelemaan näinä sunnuntailounaina ylittämään itseni ja kykyni. Pieniä annoksia vieläkin menee, mutta olen oppinut jo pääsemään sinne jälkkäriin asti ilman tukahtumisen tunnetta.

Ja niille tiedoksi, jotka eivät tunne italialaista ruokakultuuria, että täällä primi piatti eli ensimmäinen lautanen on harvemmin mikään kevyt keitto tai salaatti, vaan pastaa tai jopa
lasagnea. Seuraava lautanen onkin sitten yleensä joko lihaa tai kalaa sekä siinä sivussa erilaisia vihanneksia mitä erilaisimmissa muodoissa. Kuten Karkin blogissa kommentoin, olen oppinut olemaan kysymättä lihan alkuperää tai mitä lihaa lautasellani mahtaakaan tällä kertaa olla. Tieto lisää tuskaa, joten oman ruokahaluni pelastaen ja pitäen, olen syönyt mukisematta anopin tuotokset.


Si chiama domenica, se on se sunnuntai!

Etelässäkö kiireetön elämä?

La vita napoletana

Viime viikot ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Kielikurssi, taloprojekti, lepääminen.... miten ihmeessä kuvittelinkaan, että tylsistyisin täällä päivisin, kun en enää käy töissä!!

Hyvä, etten ole unohtanut, että olen raskaana. No sitä on vaikea olla muistamatta, etenkin kävellessä, etureppu painaa jo runsaat kaksi kiloa, ellei jopa enemmänkin, joten 20minuutin reippailu kyllä tuntuu jo maratonimaiselta suoritukselta.


Olen siis kolmen viikon ajan raahautunut Napolin laitamilta pikkukylästämme suuren kaupungin keskustaan kielikurssille joka ikinen aamu. Halusin pelata varman päälle ja ostin vain kolmen viikon intensiivikurssin, 4 tuntia per päivä 5 päivää viikossa. Kurssi oli hieman hintava, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllä jokaisen pennin väärti. Olisin mielelläni jatkanut vielä muutamia viikkoja, mutten viitsinyt ottaa riskiä.... H-hetki alkaa olla jo kuitenkin sen verran lähellä, eikä ajatus synnytyksestä napolilaisessa kielikoulussa juurikaan houkuttele.


Kielikurssi järjestettiin Napolin vanhassa yliopisto-korttelissa. Joka aamu kävelin reippaillen juna-asemalta yliopistolle nuuhkaillen mitä ihanimpien croissantien ja sfogliatellien tuoksuja useista pienistä kahviloista. Täytyy myöntää, että muutaman aamuna sorruin ostamaan cornetto con cioccolato eli suklaisen croissantin ja sen kaloreita poltellessa saikin sitten kävellä kyseisen reitin muutamaan otteeseen.


Napolin vanhan kaupungin, centro storicon, kaduille on ihanaa eksyä. Päiväsaikaan, ei illasta. Vaalea tyttö on kuin kävelevä neonvaloa hohtava mainos "Ryöstä minut", mikäli noille kaduille eksyy yksin pimeän aikaan. Päiväsaikaan tosin on vilkasta ja ihmisiä löytyy joka nurkalta, mutta kassistaan kyllä kannattaa pitää kiinni. En tiedä sitten kumpi on vaarallisempi ja pelottavampi näky: Skootterilla ajava taskuvaras vai riehaantunut isomahainen suomalaistyttö, joka ei halua luopua kassissa olevasta omaisuudestaan. Irti tai minä puren!! :)


Kolmen viikon uurastus kielikoulussa on siis ohitse. Olo oli tänään kuin koulutytöllä kevään todistuksenjaossa, kun opettajat kutsuivat meitä nimeltä vuoron perään hakemaan kurssitodistuksen. Olo oli sekä haikea että tietenkin myös onnellinen, mutta olisin kyllä mielelläni jatkanut kurssia vielä muutaman viikon. Monestakin syystä.

Ensinnäkin meidän ryhmässä ryhmähenki oli todella hyvä, meitä oli aluksi 4 naista, myöhemmin joukkoon tuli yksi mies viimeiseksi viikoksi. Kielenopiskelu ei varmaan koskaan ole ollut niin hauskaa. Toisekseen tykkäsin kovasti opetusmetodista:luonnollisesti opiskelimme myös kielioppia, joka on kaiken perusta, sekä teimme kirjallisia harjoituksia, mutta suurin osa ajasta
käytettiin keskusteluun. Sitähän oikeastaan kurssilta meninkin hakemaan, ns rohkaisuryyppyä (kun ei sitä Limoncelloakaan voi tässä siunatussa tilassa ottaa....), että uskaltaisin useammin avata suuni ja saisin sujuvuutta keskustelutaitoihin. Pienryhmässä keskutelukin oli vilkasta ja opettajat rohkaisivat meitä käyttämään kieltä niin paljon kuin mahdollista. Jos ei ollut juuri sitä oikeaa sanaa, se piti selittää kiertoilmaisuin.


Tosin kielikoulu jatkuu ihan kotioloissakin päivittäin. On hassua huomata, miten erilaisia päivät voivatkaan olla. Toisena päivänä lauseita tulee sujuvasti yksi toisensa jälkeen ja saa olla todella ylpeä itsestään ja siitä, että on pystynyt pitämään yllä ihan suht korkealentoista keskustelua natiivin kanssa. Toisena päivänä sitten tiputaankin korkealta ja kovaa, ja tuntuu ettei ajatus juokse sitten millään eikä puhumisesta tahdo oikein tulla mitään..... Pari kertaa olenkin purskahtanut nauruun ja sanonut, että tarina jatkuu huomenna..... Pistän aivot vähäksi aikaa narikkaan lepäämään ja join us again tomorrow!



Asuntoprojekti jatkuu, ensi viikolla meille tulee siivojat pistämään paikat puhtaiksi ja vihdoin ja viimein pääsemme muuttamaan omaan asuntoomme ja laittelemaan sitä meidän näköiseksi. En ole vielä käynyt tyhjentämässä yhtään sisustuskauppaa tai vinguttamassa Visaa paikallisessa Ikeassa, mutta sekin päivä tulee pian. Napolin laitaman kaupat kiittävät ja kuittaavat suomalaismaman sisustusinnokkuudelle. Tarjouskilpailu pystyyn, nyt se Mama tulee :)

Sukupuu

Sukupuun ihmettelyä

Joskus yläasteella, josta on toki aikaa jo vuosi jos toinenkin, teimme historian tunnilla sukupuun. Muistan innostuneeni ekaa kertaa historian tunneista tuolla hetkellä (en tiedä syyttääkö itseäni vai opettajaani siitä, etten koskaan päässyt "sisään" historian opiskeluun ja aina tein mielummin fysiikan tai kemian läksyjä (what a great fun, hih!) noilla tunneilla.


Nolona yritän muuttaa puheenaihetta, kun historiaa rakastava siippani kyselee mitä yksityiskohtaisempia kysymyksiä Suomen historiasta. Että oikeen nimet ja vuosiluvutkin pitäisi muistaa.... Vein sen sitten meidän Kansallismuseoon viime reissulla, että hiljenisi. Kai se tajusi, että tältä naiselta irtoaa paremmin kemian kaavat ja ihmisen ruumiinosat latinaksi, kuin Suomen Talvisodan kertomus.


Ensimmäistä kertaa historian opettajani sai näihinkin kinttuihin vilskettä silloin yläaste-aikoina, sillä juoksin samantien koulun jälkeen isovanhemmilleni kyselemään heidän esi-isiensä syntymävuosia. Vaikken historiasta niinkään ole koskaan ollut kiinnostunut (häpeän erilaisissa tietoa mittaavissa seurapeleissä omaa tietouttani tai lähinnä sen puutetta.. ) olen aina ollut
äärimmäisen kiinnostunut suvustani ja sen ihmisistä. Ketä meidän sukuun on oikein kuulunut, mistä minä olen saanut geenini,minkä nimisiä ja missä nämä ihmiset ovat asuneet. Jos huonekalut ja esineet voisivat puhua, moni vanha tavara kertoisi varmaan upeita tarinoita kymmeniltä vuosilta, nythän salaisuudet on lakaistu maton alle ja siistitty tarina kulkee suvussa eteenpäin.


Äidin puoleltahan meillä on tehtykin sukututkimus äidin isän suvusta, jossa olemme päässeet kunnioittavasti jopa 1500-luvulle. Muu suku onkin sitten tällä hetkellä elävien ihmisten muistin varassa ja kirkon kirjoissa tutkimattomana. Äidin puolelta oli upeaa saada tietoon asuinpaikkoja ja perheitä jopa 500 vuotta taaksepäin.Jotenkin samaan aikaan massiivisen liikuttavaa, mutta myös epätodellista saada ihan ihka oikeiden ihmisten nimiä ja syntymäaikoja ja ammatteja tietoonsa. Kuka oli lähtenyt Amerikkaan nuorena pojan kloppina, kuka oli jäänyt hoitamaan esi-isiensä tilaa, kuka oli mennyt naimisiin kolmannen serkkunsa kanssa (ei kait sitä pienessä kylässä ollut liiemmin vaihtoehtojakaan...). Siellä ne ovat eläneet elämäänsä satoja vuosia sitten tietämättä 2000-luvusta ja blogiinsa kirjoittelevasta odottavasta mamista.


Joka tapauksessa nyt tämä yläasteen sukupuu tuli kirkkaasti mieleeni, kun aloimme siippani kanssa rakentelemaan meidän omaa sukupuuta.


Se oli jotenkin vaikuttavaa, kaksi erilaista sukuhaaraa kohtaavat toisensa puun alapäässä, johon tulee pieni Bombolone-tähtemme. Siellä menee Francescot ja Henrikit samassa linjassa, toinen eli elämänsä eteläisessä Italiassa, toinen pohjoisessa Suomen maassa. Siippani mielestä meillä on ollut aiemmin paljon helpompia nimiä suvussa kuin nykyisin.... Perustelin sen hänelle, että ruotsinperuiset etunimet olivat "fiinimpiä" ja niitä käytettiin, tosin todellisuudessa Itä-Suomessa pellonreunassa niistä muokattiin suuhun ja murteeseen sopivat käyttönimet. Edvardista tuli Eetu, Henrikistä Heikki, Idasta Iita ja niin edelleen. Hauskaa oli leikitellä myös ajatuksella, että meidän jälkipolvi jossain vaiheessa tekee samanlaisen sukupuun ja meidän nimemme keikkuvat siellä jossain kaukana.... Henkilöt miettivät, millaisia ihmisiä nämäkin kaksi olivat ja miten ihmeessä he tapasivat. Eivät ainakaan asuneet samassa kylässä :)


Sukupuuta oli kiva rakennella myös "nimen metsästys" mielessä....
Italiassahan on hyvin tyypillistä laittaa isovanhempien etunimet lastenlapsille ja etenkin miehen puolelta. Näin on menetelty myös siippani suvussa hyvin pitkälle. Siippani kanssa samannimisiä serkkuja löytyy ainakin 4. Onneksi hän ei ole niin tiukka tämän asian suhteen, ei sillä, etteikö anoppini etunimi ole kaunis ja suomalaiseenkin suuhun sopiva, mutta jotenkin en halua valmista
nimeä tarjottimella, vaan haluaisin löytää sen itse. Nimen, jolla olisi merkitys meille molemmille.

Näihin tunnelmiin ja kuviin, historian lehtien havinaa. Kerrankin myös tämän Maman ajatusmaailmasta. Kyllä mä sittenkin taisin ihan ansaita sen ysin historiasta yläasteen päästötodistukseen ;)

Buon Anno 2009, Hyvää Uutta Vuotta 2009

Buon Anno täältä eteläisestä Italiastakin kaikille.

Vuosi on vaihtunut ja erityisesti sillä on suuren suuri merkitys meille, koska sukumme uusi jäsen saapuu perille tänä vuonna. Jopa oma ukkinikin muisti mainita tästä puhelun aikana, että ensi vuosi ei olekaan vain mikä tahansa vuosi, vaan saamme sukuun lisää väkeä. Pienellä italo-mausteella höystettynä ;) Mikäs sen parempaa.

Kotiutuminen Italiaan on sujunut hyvin ja välillä enemmän kompastellen. Kuten olen varmaan selväksi tehnyt, minussa asuu pieni kärsimätön perfektionisti ja semmoiselle tekee hallaa tuntea itsensä avuttomaksi ja se turhautuu nopeasti. Tosin optimistina (thank God, että edes se puoli on hallussa) jaksan porskutella aina eteenpäin enkä jää katselemaan eilistä. Eilisen lehtiinhän kääritään tänään kalaa, joten hyh olkoot.

Perhe on tietenkin aivan ihana ja tekee kaikkensa, että minullakin on täällä hyvä olla. Masua käydään taputtelemassa ja vointia kyselemässä sekä sukulaisten että naapurien toimesta.

Kommunikaation vaje on tietysti kiusallista myös heille. Mutta todellakin enemmän minulle. Sanoinkin siipalleni, että olisi huomattavasti helpompaa olla ymmärtämättä yhtään mitään, taisinpa verrata muuttoa esim Kiinaan. On paljon turhauttavampaa ymmärtää kaikki, mitä sinulle puhutaan ja sitten kokea kamala vajavaisuus vastatessa. Tuppisuuksi tuskin koskaan jään, mutta tunnen itseni kovin alkeelliseksi perusvastauksilla. Suomessa ja englannissa kun pystyn leikittelemään kielen kanssa ja valitsemaan tilanteeseen sopivia vastauksia. Nyt tunnen itseni neljävuotiaaksi tytöksi: Kyllä minulla on nälkä. Ei, en ole väsynyt. Kiitos paljon tästä, se on aivan liikaa. PISTE :D Missä ovat lennokkaat sanakäänteet ja vitsit? Lähtivät juuri kuuta kiertävälle radalle meno-lipulla eli palailevat luokseni joskus sitten myöhemmin..... Onneksi minulla alkaa nyt päivieni iloksi intensiivinen italian kurssi Napolissa. Pääsen joka päivä kolmen viikon ajan puhua pulpattamaan 4 tuntia per pv, joten katsotaan tammikuun lopussa, mihin kurssi minut viekään.

No etteenpäin se sano mummokin lumessa.Olen kyllä itsekin ollut yllättänyt, miten nopeaan kahdessa viikossa korva alkaa tottua myös murteeseen ja vivahteisiin. Siippani voiteli itsetuntoani hunajalla kolmeen kertaan uuden vuoden yönä sanoessaan, että on mielettömän ylpeä tästä mamasta ja siitä faktasta, miten nopeaan olen kotiutunut tänne, alkanut avaamaan suutanikin enemmän (vaikka melkein vetäisin vetoa, että se on hyvillään kun olen vähemmän suulas, vähemmän chiacchierona!) ja miten salamannopeasti olen kehittynyt kielessä. Mami hymyili suu korvissa takaisin, strufolin ja kaikelaisten muiden herkkujen roikkuessa suupielestä. That is another story. Kilotko kuriin täällä? Ja mitä vielä!!!

Onneksi olen sentääs raskaana. On hyvä syy olla vähän pyylevä hih! Mamma täällä kyllä edelleen mutisee, että syön kuulemma kuin lintu ja poskeni ovat lommolla. Tämä mamma ei kyllä ole nähnyt sitä vaakaa, jossa minä käyn. Se kertoo sen, että jos Irlannissa raskauskiloja tuli yhteensä 5kk:n aikana 5kg, niitä on nyt tullut varmaan 4kg kahden viikon aikana. Primi piatti, secondot ja kaikenmaailman dolcet siihen päälle. Ja minä kun olen tunnetusti "vähän" herkkupeppu enkä oikein osaa sanoa ei jälkiruuille. Ne kun katsovat minua pää kallellaan niin kainosti, että hellyn ainakin maistamaan :)

Uuden vuoden aattona menin jossain hetken mielijohteessa tai vajavaisuudessani lupaamaan appiukolle jotain erittäin perinteistä suomalaista. Itsehän olen aina kokkaillut kansainvälistä ruokaa, enkä ole koskaan kamalasti välittänyt näistä ihan periteikkäistä suomalaisista ruuista. No paha täällä on mennä pastaa keittämään ja tekemään oma bravuuri katkarapupasta ja väittää sitä perinteikkääksi suomalaiseksi ruuaksi. Ei menisi läpi, vaikka kuinka räpyttelisin näitä pitkiä ripsiäni. Joten tuumasta toimeen ja pari kirosanaa perään... Tämä mama siis päätyi tekemään aitoja karjalanpiirakoita, lohikiusausta ja sitten tietekin joulutorttuja makean nälkään. Onneksi olin kerran aiemmin kokeillut piirakoiden tekoa, ettei ihan pipariksi mennyt koko touhu. Tosin naureskeltiin siipan kanssa, että kyllä mun isomummu vainaa (Karjalasta kotoisin) pyörisi nyt haudassaan, jos näkisi nämä meidän taideteokset.... Saatiin aikaiseksi vaikka minkälaista muotoa, kokoa ja näköä, mutta tulipa itse kullekin oma uniikki versio piirakasta, eivätkä taatusti näyttäneet kaikki samanlaisilta.

Appiukko tykkäsi ja söi vielä kolmantena päivänäkin lohikiusausta ja kyseli anopilta, että olitko katsomassa, miten tuo miniä teki tämän, että osaat tehdä joku päivä samaa :) Otan tämän kohteliaisuutena ja tulkitsen, että apille maistui.

Kaiken kaikkiaan, elämä on sujunut hyvin. LA VITA È BELLA!!
Nautin tästä kotiutumisesta ja uudesta elämyksestä. Kaikki ei tietenkään suju sääntöjen ja lakien mukaan, mutta mikäpä tässä elämässä aina menisikään. Ja sehän tekee elämästä elämisen arvoisen, pienet yllätykset nurkan takana ja pienet ärräpäät, kun asiat eivät mene putkeen.

Tuleva papa vie nyt tämän mamin piristymään eli shoppailemaan :) Suuntana on yllättäen Pre-Natal-kauppa ja -40% alennus sekä pienen pienet ihanat vauvanvaatteet. Miten minusta yltiöpäisestä shoppaajasta tuli mielummin vauvanvaatteisiin kuin uusiin saappaisiin sijoittava mama?? Elämä, hormonit ja äidinvaisto opettaa :) Niin ja se Siperiakin.

Ihanaa vuoden alkua kaikille!
Tanti Baci!